Tarinointia: Kun hän on poissa

Jonain päivänä se tulee vastaan jokaiselle. Tulee aika luopua rakkaasta virtuaalisesta ystävästä, oman mielikuvituksen tuotteesta, josta on tullut kokonainen tarina. Omasta virtuaalihevosesta, joka koki kisaurallaan ylä- ja alamäkiä, oli luonteeltaan juuri sellainen kuin halusit sen olevan ja laukkasi suoraan sydämeesi, usein tuntui miltei kuin se olisi ollut todellinen.

Jokaisella virtuaalihevosellakin on ikioma tarina: Pitäisikö sen olla myös jälkipolvien nähtävissä? Kun on aika laskea kukkaseppele vastaluodulle mullalle ja sanoa jäähyväiset, hautakiveen kaiverretaan elämänjana kaikkein yksinkertaisimmillaan, ansaitsevatko virtuaaliystävämme parempaa? Haluammeko, että sen alenevanpolven jälkeläisten omistajat näkevät edessään tyhjän, valkoisen sivun, nimen, syntymä- ja kuolinajan? Entä ansaitsevatko vain suurhevoset kauniin, kyyneleisiin liikuttavan muistokirjoituksen, vai suodaanko sellainen myös niille pienille suurille hevosille, jotka raatoivat elantonsa eteen tuntihevosina?

Vuosien saatossa olemme nähneet paljon näitä pelkistettyjä kuolinilmoituksia, mutta myös upeita muisteloita hevosen elämästä ja sen merkityksestä omistajalle (kuten vaikkapa VIR MVA Ch. Livingstonen muistokirjoitus ennen sivun katoamista). Virtuaalihevonen on tarina, jonka me itse luomme. Se on tarina, jonka me voimme kertoa muille. Sen tarinan kertominen ei ole vaikeaa, vai onko? Haluammeko jättää arvokkaat jäähyväiset vai paiskata luomamme kertomuksen bittiavaruuteen? Tarinointia-sarjan kolmannessa, Kun hän on poissa -osassa, käsittelemme muistokirjoituksen kirjoittamista.

Mistä aloittaa?

Kun virtuaalihevosesi on aika laukata vihreämmille laitumille, päätös on yksin sinun. Sinulla on oitis käsissäsi monta yksinkertaista faktaa, ainekset hienoon muistokirjoitukseen. Etkö näe niitä? Sinä tiedät milloin ystäväsi on saapunut tähän virtuaaliseen todellisuuteen, tiedät hänen syntymänsä päivän, tiedät kenties jopa kuka hänet on saattanut tähän maailmaan ja missä. Mikäli suku on tuntematon, tiedät ehkä jotakin hevosystäväsi elämän alkutaipaleesta, millaista työtä se teki ja missä asusti? Ennen kaikkea: tiedät milloin virtuaaliystäväsi saapui sinun luoksesi, mitä teitte yhdessä ja mitä saavutitte, mutta mikä kaikkein tärkeintä: tiedät mitä hevonen merkitsi omistajalleen. Tässä kohtaa sinun tulee ajatella virtuaaliminääsi, sitä henkilöä joka hevosen todella omisti. Hän varmasti rakasti sitä yhtä lailla, kuin sinä rakastaisit todellista kauraturpaa. Tässä sinulla on jo paljon aineksia kauniiseen ja muistorikkaaseen tarinaan.

Ystävyyssuhde

Virtuaaliminäsi ja virtuaalihevosesi välillä on varmasti vallinnut ystävyyssuhde, joka toki on kokenut kolhuja kuten kaikki ystävyyssuhteet, mutta joka mitä ilmeisimmin on kestänyt toisen elämän loppuun saakka. Mitä virtuaaliminäsi tunsi tavatessaan elinikäisen ystävänsä ensimmäisen kerran, millaisessa suossa olette yhdessä rämpineet? Ehkäpä tämä lempeä silkkiturpa toi lohdutuksen harmaisiin sateisiin päiviin, joina elämä tuntui menevän vain alamäkeen. Ehkä yhteiset metsäretkenne tuottivat molemmille riemua ja kuiskasit mäen laella ystäväsi korvaan ”minä rakastan sinua, olemme yhdessä ikuisesti”. Tai ehkäpä et ylidramatisoi tarinaasi näillä kuiskailuilla vai mitä? Kerro siitä, mitä voisit todella kokea, siitä miltä tuntui silittää ponin takkuista talvikarvaa ja tuntea sen ruumiinlämpö, nähdä sen hengityksen nousevan huuruna kylmään pakkasyöhön, kun kotitallille oli vielä matkaa.

Ystävyyssuhteen kuvaamisessa tärkein on tunne, kerro yhteisistä kauniista hetkistänne, mutta älä anna lukijan olettaa, että elämä oli silkkaa ruusuilla tanssimista. Kerro myös jostakin pettymyksenhetkestä, joka ajan myötä muuttui teille vahvuudeksi. Muista kuitenkin, että monet varmasti muistavat hevosesi sivuilla olleen luonnekertomuksen: rämäpäisestä villikosta ei voi tulla lempeää pullaponia, ei edes muistokirjoituksessa. Muistokirjoitukseen onkin hyvä sisällyttää jonkin verran kuvausta hevosen luonteesta sen elinpäivinä ja sitä on mukailtava myös tapahtumissa, mikäli ryhdyt niitä keksimään.

Elämäntarina

Jos hevosesi on saavuttanut elämässään jotain merkittävää, muutakin kuin paikan sydämessäsi, jälkipolvet haluavat ehkä lukea siitä. Voit kertoa, kuinka hieno hetki oli seisoa kantakirjaustilaisuudessa hevosesi rinnalla ja nähdä tuomarien ilmeet. Voit kertoa arvonimien anomisen päivämäärän tai yksinkertaisesti sen kerran, kun liisitte yhdessä esteiden yli, tehden puhtaan radan. Elämäntarinan ei tarvitse olla draama tai komedia, elämäntarina on todellista elämää, virtuaalihevostemme tapauksessa kuin todellista elämää.

Elämäntarinaan voi sisällyttää sen, millaisissa kilpailuissa kävitte ja minkä seuran nimissä kilpailitte. Voit myös kertoa jännityksestäsi tammasi kantaessa ensimmäistä varsaansa ja siitä hienosta hetkestä, jona näit pienokaisen nousevan jaloilleen. Voit muistella oriisi ystävyyssuhdetta tallikissaan ja ostohetkeä, jona katsoitte toisianne arvioiden.

Elämäntarina, kuten mikä tahansa tarina, on kertomus siitä, miten asiat tapahtuivat. Sen ei tarvitse edetä aikajärjestyksessä, vaikka se ehkä tuokin selkeyttä kerrontaan. Kaikkea ei myöskään tarvitse kertoa, vain ne pienet tai suuret tapahtumat, joilla oli merkitystä sinulle. Vainajasta ei myöskään ole tapana puhua pahaa, joten jättäkäämme pois oriin ilkeät näykkäisyt ja muistelkaamme sen ylväyden hetkiä.

Kuoleman hetki

Kuolema ei ole aina se verinen tapahtuma tai kaunis, hiljainen hetki, josta kerrotaan elokuvissa. Virtuaaliystäväsi kuolintapa on yksin sinun käsissäsi, saat itse päättää millainen tarina sinulla on kerrottavanasi. On liikuttavaa lukea kertomus, jossa vanha ystävä laskee päänsä omistajan syliin ja huokaisee viimeisen kerran, mutta tuskin kaikki hevoset kuolevat siten. Voit kertoa siitä, kuinka seisoit käsi ystäväsi kaulalla kyyneleitä silmissäsi, kun eläinlääkäri pyysi sinua poistumaan voidakseen antaa sille lopetuspiikin. Voit kertoa aamusta, jona astuit ystäväsi karsinaan, eikä se enää noussut. Liika dramatisointi on vain typerää, mutta kauniita yksityiskohtia voi toki sirotella joukkoon. Virtuaaliystävämme eivät elä todellisessa maailmassa, joten heidän kuolemansakaan hetki ei välttämättä ole todellisesta maailmasta siepattu hetki.

Muistoruno

Jos koet runosuonesi sykkivän ja haluat muistaa ystävääsi kauniilla runonpätkällä, ei sitä kukaan laita pahakseen. Runon kirjoittaminen ei ole alkuunkaan niin vaikeaa, kuin monet tuntuvat uskovan. Runon ei tarvitse sisältää lainkaan riimejä, se voi olla yksinkertaisen suorasanaisia rivejä toisensa perään, jotka on jaksotettu sopivasti. Muistoruno kertoo usein ystävyydestä, kaipauksesta, kuolemasta tai rakkaudesta. Eikä sen tarvitse olla lainkaan ihmeellinen. Runollasi haluat osoittaa muistavasi ystäväsi, sillä vaikka hän on kuollut, sanat elävät.

Yhteenveto, hyvästely ja kiittäminen

Muistokirjoituksen lopussa on tapana kirjoittaa yhden lauseen yhteenveto hevosesta itsestään, siitä mitä se on omistajalleen antanut. Sitä voi kiittää sen ystävyydestä ja hetkistä, jotka sen kanssa sai viettää. Kiittämistä voi löytää mistä vain, elämän yksinkertaiset hyvät asiat ovat kiitoksen arvoisia. Ystävä hyvästellään muutamalla kauniilla sanalla ja muistokirjoitus allekirjoitetaan.

Esimerkki muistokirjoituksesta

Katson hautansa vasta luotua multaa, kedonkukkia päällä sen.
Tiedän, on jossain hän onnellinen.
Suruni kyynel kastaa maan, rauha hänen sielullaan.
Rakkauttamme yhä todistaa, sydäntemme muistojen maa, jossa hän iäti elää saa.

Ladien muistolle: Eilowy

Hyppi’s Vield Lady nukkui pois kevään ollessa kauneimmillaan toukokuun kolmantenatoista päivänä vuonna 2006. Ladie kuoli hiljaisuuden vallitessa, auringon paisteessa omalla laitumellaan, ystäviensä ympäröimänä, pää omistajansa sylissä. Tammalle suotiin ikuinen rauha, sen täytettyä jo 22-vuotta ja kärsittyä hengitysteiden tulehduksesta jo pidemmän aikaa. Vaahteroiden pienten kukkien makean hunajainen tuoksu leijui ilmassa Ladien sulkiessa hiljaa huokaisten silmänsä, viimeisen kerran. Hetken aikaa pitelin tamman vielä lämmintä päätä sylissäni ja kuumat kyyneleet valuivat poskilleni, tiesin kuitenkin, että Ladie olisi nyt onnellinen. Tamma on nyt haudattu Avalonin niittyjen taakse metsäniitylle, levätköön rakkaamme ikuisesta ikuiseen rauhassa.

Ladie oli rauhallinen ja ystävällinen ratsu, joka totteli miltei olemattomia apuja, liikkuen viehkein, pehmein askelin. Ladiella oli harvoin huonoja päiviä ja sen aurinkoinen luonne valaisi koko tallin, ilman sitä talli tuntuu tyhjältä. Kultainen tammamme hyppäsi kuin kissa, notkeasti korkealle ja lennokkaasti. Pienellä tammalla oli paljon kapasiteettia ja paljon rakkautta annettavana. Useat aloittelijat saivat oppia istumaan tämän lempeän neidon selässä, taluttajan kävellessä vierellä, eikä se koskaan heittänyt ketään selästään. Ladie oli itse rauhallisuus ja sen kanssa aurinkoinen päivä metsässä oli ikimuistoinen. Ajokkina Ladie oli reipas ja iloinen, tullen toimeen myös kulloisenkin valjakkoparinsa kanssa. Kiltin ja kultaisen tammamme luottamus oli rajaton ja se nautti aina pienistäkin yhteisistä hetkistä hoitajansa kanssa. Rakas ystävämme osoitti hellyyttään hamuilemalla hoitajan olkapäätä ja hiuksia, puhallellen lämmintä ilmaa sieraimistaan. Kisattavana Ladie oli rauhallinen ja varma. Sen kanssa saattoi helposti tulla toimeen, eivätkä väkijoukko ja äänet hämmentäneet sen luotettavuutta. Emänä Ladie oli hyvä ja rakastava tamma. Varsa oli aina emänsä valvovan silmän näköpiirissä, eikä se sallinut pikkuiselleen sattua mitään pahaa. Ladien äidillisyydestä riitti myös nuorille tammoillemme, joiden seuraneitinä se vietti eläkevuotensa.

Ladie antoi meille niin paljon, etteivät sanat riitä sitä kuvaamaan. Sinua ikuisesti rakastaen, kunnioittaen ja muistaen, Eilowy ja Avalonin väki

Eilowy (katri.luostarinen@nic.fi)