Vermon kansalliset poninäyttelyt - kameran omistajan paratiisi?

Tämä kerran vuodessa järjestettävä suuri tapahtuma, jossa esiintyy, vuodesta riippuen, keskimäärin kaksitoista (12) eri ponirotua, on ehdottomasti suosituin tapahtuma virtuaaliharrastajien keskuudessa. Virtuaalifoorumeilla aiheesta aletaan keskustella kuukausia ennen varsinaista tapahtumaa, kuvia pyydellään ja luvataan etukäteen, vaikkei lopputulosta tiedä, eikä ole varmaa näkeekö edes tiettyjä, kuvattavaksi haluttuja poneja.

Vuonna 2006 olin kolmatta kertaa kyseisessä tapahtumassa niin kuvaajana kuin tuttavani ponin avustajana. Edellisenä yönä en minä, eikä kuulemani mukaan monet muutkaan saaneet hyvin nukuttua. Aamulla heräsin tavoistani poiketen aikaisin, ja valmistelin itseni, sekä varmistin ennen lähtöä, että kaikki tarvittava on mukana, tässä tapauksessa lähinnä avaimeni ja kamera. Vermoon päästyäni olo oli kuin ekstaasissa, poneja näytti olevan jo runsaasti, vaikka tapahtuma oli alkanutkin vasta 10 minuuttia aikaisemmin. Kiersin kehän toiseen päähän ja ihastelin hetken kehässä olevia shetlanninponeja. Hetken päästä rohkenin mennä kysymään lupaa yhden komean shetlanninponi orin kuvaamisen, ja siitähän se alkoi. Useamman tunnin kuvausputki, jonka aikana ei nälkää tunnettaisi.

Muutaman tunnin kuvattuani alkoi kuvaajia tulla sieltä täältä, ja parhaimmillaan yhtä hevosta saattoi olla kuvaamassa kymmenenkin ihmistä, joista vain muutama oli kysynyt luvan. Onhan se kieltämättä totta, että jos toinen saa luvan kuvata, niin varmasti itsekin voi, mutta kohteliasta olisi kuitenkin lupa kysyä. Näin kauniin shetlanninponi tamman, jota halusin kovasti mennä kuvaamaan, eikä sillä hetkellä näkynyt muita kuvaajia ponin lähistöllä. Menin ponin luokse ja jälleen kysyin omistajalta kohteliaasti luvan kuvata hänen poniaan. Omistaja oli erittäin ystävällinen, ja asetteli ponin hyvän asentoon minua varten. Sain muutaman mukavan kuvan tästä tammasta, kunnes eteeni tuli toinen kuvaaja mitään sanomatta, lupaakaan kysymättä. Koska tämä oli ensimmäinen kerta, en piitannut asiasta lainkaan, lähdin vain pois. Kuitenkin mietin mielessäni, että voiko tosiaan olla noin itsekästä ja toista kunnioittamatonta ihmistä.

Toinen tapaus tuli vain hieman tätä tapausta myöhemmin, kun olin kuvaamassa toista mukavan näköistä tammaa. Tässä kuitenkin oli ennen minua toinen kuvaaja, mutta kohteliaasti odotin vuoroani, niin että pääsisin hyvään kohtaan. Sain otettua yhden kuvan, kun toiselta puolelta ponia tulee lauma kuvaajia, jotka alkavat kuvata ponia mitään kysymättä. Tässä kohtaa painotan nimenomaan sitä luvan kysymistä.

Näiden kahden esimerkin lisäksi oli myös muita, joista en nyt sen kummemmin viitsi kirjoittaa. Lähdin kotia päin näyttelyiden loputtua, sillä tuttavani ponin oli määrä näyttäytyä vasta sunnuntaina. Kotona latasin ottamani kuvat tietokoneelleni samalla kuormittaen jo tukossa olevaa kovalevyäni, ja kuvia katsellessani rupesin syvemmin pohtimaan kuinka epäkohteliaita jotkut ihmiset voivat ollakaan toisia kuvaajia ja ponin omistajia kohtaan.

Lauantaista jäi suoraan sanottuna p*skan maku suuhun, ja sunnuntaina herätessäni mietin kahteen kertaan, että menenkö vai en. Kuitenkin olin tuttavalleni luvannut mennä häntä avustamaan, enkä halunnut tuottaa hänelle pettymystä. Kameran otin varmuuden vuoksi mukaan, jos aikaa jäisi hieman kuvaukseenkin. Paikan päällä oli jo tuttuun tapaan ihmisiä. Ehdin aluksi muutamia poneja kuvata, kunnes siirryin talleille päin, tuttavani ja hänen poninsa luokse. Ponin ollessa täysin valmis kehään oli paikan päällä todella paljon ihmisiä. Oli tuttavani ponin vuoro, ja olin tuttavalleni luvannut hänen poniaan kuvata kehässä. Ehdin viitisen kuvaa ottaa, kunnes eteeni tuli muutama tyttö. Tajusin mitä tapahtui, kun oli edellisenä päivänä joutunut muutamiin otteisiin tämmöisen kohteeksi, ja tajusin tehdä asialle jotain. Kysyin tytöiltä ystävällisesti, että voisivatko siirtyä edestäni, kun yritän kuvata tuttavani ponia. Tytöt siirtyivätkin ystävällisesti pois, mutta sattumoisin kuulin toisen sanovan toiselle jotain rumaa minusta, sanoja joita en tässä yleisesti kerro.

Kun päivä oli pulkassa oli aika lähteä kotiin. Kotona jälleen latasin ottamani kuvat koneelleni, katselin ja rajailin niitä. Ennen tätä tapahtumaa olin ollut aivan tohkeissani, jälkeenpäin ajattelin, että olipas huono reissu mutta silti tehty. Muutamia hyviä kuvia kuitenkin sain muistoksi. Hieman ennen nukkumaanmenoani mietin mielessäni Vermossa tapahtuneita asioita, enimmäkseen ihmisten välinpitämättömyyttä, epäkohteliaisuutta ja ahneutta.

Kertomukseni tarkoitus on tuoda esille ja kertoa, kuinka julmia ihmiset voivat ahneuksissaan toisilleen olla. Kenelläkään ei ole etuoikeutta kuvata mitään ponia periaatteella "vain minä", mutta nopeat syövät hitaat = parhaimmat kuvauskohdat viedään ensin. Jos sitä ei tohdi ymmärtää, on jäätävä kotiin. Tämä ahneus, toisien eteen tuleminen ja luvan kysymättömyys on vain ja ainoastaan todella itsekästä. Mennään siis kaikki itseemme, ja mietitään yhdessä ratkaisua tähän asiaan. Ollaan vastedes kohteliaita toisillemme, ja annetaan toisien kuvata rauhassa tulematta eteen. Muistetaan seuraavilla kerroilla myös kysyä se lupa, kuvaamme sitten missä tahansa. Itsekin törmäsin muutamaan poniin, joiden omistaja ei olisi halunnut poniaan kuvattavan. Kunnioitetaan siis omistajia ja heidän pyyntöjään kysymällä lupa.