Tässä sarjassa pyrimme tutustumaan tarinaluokkiin ja niiden eroihin eri lajeissa, tämä aloitusartikkeli käsittelee tarinaluokkia yleisesti.

Mikä on tarinaluokka?
Tarinaluokka tarkoittaa osallistujan kirjoittaman tarinan perusteella tuomaroitavaa luokkaa. Monet jaokset ovat muistaneet tätä toiminnassaan ja tarinaluokista saa yleisesti enemmän rankingpisteitä kuin arvonnalla ratkaistuista, sillä ne teettävät osallistujalla enemmän töitä. Tuomaroinnin perusteet vaihtelevat tietenkin luokkaa tuomaroivan henkilön mukaan, mutta yleisinä hyvinä piirteinä voidaan pitää selkeää kieltä, sujuvaa kerrontaa, sekä hauskaa ja mielenkiintoista kokonaisuutta.

Kuka tarinaluokkia järjestää, missä ja miten?
Tarinaluokkia järjestävät samat henkilöt, jotka muutenkin pitävät kisoja jaosten alaisina ja niin sanotusti villeinä. Nykyisin tarinaluokkia näkee valitettava harvoin, luultavasti siksi, että niihin on vaikea saada osallistujia ja niiden tuomarointi on toki tavanomaista arvontaa työläämpää myös järjestäjälle. Tarinaluokkaa varten annetaan yleensä erilliset ohjeet kilpailukutsun yhteydessä. Silloin tällöin luokkaa tuomaroiva henkilö on eri kuin itse kilpailun vastuuhenkilö, sillä vastuuhenkilöllä ei puolueettomuuden nimissä ole oikeutta osallistua itse tuomaroimaansa tarinaluokkaan. Joidenkin kisojen (koulu-, maastoeste-, kenttä- ja rataestekisojen) yhteydessä näkee tarinaluokkia varten annettuja kuvauksia radasta (kouluratsastuksessa kyseisen luokan ohjelma), näistä ohjeista on usein apua ihmiselle, joka haluaa osallistua tarinaluokkaan, muttei tiedä mistä aloittaa.

Kuka tarinaluokkaan voi osallistua?
Tarinaluokkaan voi osallistua kuka tahansa, joka omistaa hiemankin mielikuvitusta, kirjoitustaitoa, aikaa ja innostusta. Suomenkielen sujuvasta osaamisesta ei toki ole haittaa ja se on enemmän kuin suositeltavaa. Joidenkin kisojen yhteydessä osallistujalta vaaditaan vrl-tunnus ja se, että hän kuuluu johonkin virtuaaliseen ratsastusseuraan. Kisojen yleiset rajoitukset ilmoitetaan tavalliseen tapaan kutsun yhteydessä ja osallistujan tulee toki noudattaa niitä. Mikäli tarinan sisällöstä on annettu jonkinlaiset ohjeet, ne tulee toki lukea ja noudattaa niitä tarinaa kirjoittaessaan.

Puolesta ja vastaan
Tarinaluokkien hyvä puoli on ehdottomasti se, että ne osoittavat virtuaaliharrastajan aktiivisuutta ja antavat ratsastajalle muutakin, kuin nimellisen mahdollisuuden toimia hevosensa kanssa. Tarinaluokissa virtuaaliharrastaja voi luoda vielä enemmän omaa minuutta itselleen ja hevoselleen, luoden mielikuvituksestaan sen minkä tarinassa kuvaa todeksi. Kuinka moni meistä todella kykenee ratsastamaan Grand Prix luokassa nuorella tuliluontoisella oriilla? Uskoakseni ei kovinkaan moni. Virtuaalimaailmassa se on kuitenkin mahdollista ja tarinaluokkaan osallistujan on todella pysähdyttävä miettimään, mistä kirjoittaa ja millainen kokemus ratsastaminen todella olisi, itse voin ainakin sanoa saavani tällä tavoin kisaamisesta paljon enemmän irti, kuin perinteisellä nimilistamenetelmällä. Tarina luo hevosen elämään sisältöä ja sen linkittäminen tai lisääminen hevosen sivuille kertoo omistajan aktiivisuudesta ja voi olla onnistuneena mielenkiintoista luettavaa sivujen kävijälle. Tarinaluokkien haitaksi on kuitenkin luettava se, että moni virtuaaliharrastaja kokee ne työläiksi, eikä viitsi kuluttaa aikaansa tarinan kirjoittamiseen. Tuomarointi myös vaihtelee eri tuomarien välillä, sillä ihmiset ovat erilaisia ja lukevat tarinan hyviin puoliin erilaisia asioita.

Millainen sitten on hyvä tarina?
Hyvän tarinan kieli on sujuvaa, ei sisällä liikaa kielioppi- tai kirjoitusvirheitä ja sen kielellinen asu pysyy samana alusta loppuun (tällä tarkoitan, että slangikielisesti kirjoitettu teksti ei muutu jossakin välissä täysin kirjakieliseksi tai toisin päin). Myös aikamuotojen kanssa kannattaa olla tarkkana, preesensissä aloitettu tarina vaikuttaa hölmöltä, jos sen kertomatapa muuttuu puolessa välissä imperfektiin. Kirjoituskielenä suositeltavin on suomen yleinen kirjakieli, sillä se on helppolukuisin useimmille tuomareille ja se on suositeltavinta mitä tahansa asiatekstiä kirjoitettaessa. Hyvän tarinan sisältö on mielenkiintoinen, paikoitellen tunteita herättävä (vaikkapa hauska) ja etenee juonellisesti selkeässä järjestyksessä. Kukaan ei ole koskaan vaatinut, että suorituksen tulisi tarinassa mennä nappiin, sillä pilalle menneestä suorituksesta voi saada aikaan mielenkiintoisen ja hauskan tarinan. Toisaalta suorituksen turmeltumista tuskin kannattaa liioitella, pikkuvirheet ovat miltei suositeltavia, kukaan ei ole täydellinen. Tarinassa täytyy olla selkeä juoni, alku ja loppu. Tarinan juoni kostuu tarinaluokissa suorituksen itsensä kulusta ja siihen liittyvistä hetkistä, varsinkin kouluratsastusluokissa, joissa ohjelma voi olla valmiiksi annettu, juoni on varsin ohjattu. Tarinan ei tarvitse olla pitkä, pääasia on laatu, ei määrä. Voit kirjoittaa kolme sivua silkkaa soopaa tai kiteyttää asiasi hienosti kolmasosa sivuun. Useimmat tuomarit pitävät suhteellisen lyhyistä, helppolukuisista ja selkeistä tarinoista, tarinan väkisin pitkittäminen ei ole järkevää. Kouluohjelman kaikkia yksityiskohtia jokaista käännöstä myöten ei tarvitse tarinassa tulla ilmi, pääasia on, että tarinasta saa kuvan suorituksen yleisestä luonteesta ja ratsukon toiminnasta kentällä. Tekstin ilmeeseen tuo isoja eroja myös kuvailu, sillä saman arkisenkin asian voi sanoa ilmeikkäästi tai todeta yksinkertaisesti ja pelkistetysti. Esimerkiksi ”Käännyimme kulmasta pitkälle sivulle ja myötäsin ohjilla ratsuni pehmeitä liikkeitä” kuulostaa erilaiselta ja mielekkäämmältä kuin pelkistetty ”Käännyimme kulmasta pitkälle sivulle”.

Lopuksi esimerkki tarinasta, joka on melko pitkä ja jossa suorituksen on annettu mennä paikoitellen metsään. Tällä tarinalla on osallistuttu matkaratsastusjaoksen alaiseen luokkaan ja saavutettu luokan ensimmäinen sija. Tuomarin kommentti oli: ”Tarina oli piiitkä, ja ihanaa luettavaa! Kerronnallinen, ei kirjoitusvirheitä ja hyvin asiasisältöinen (: Ehdoton voittaja!”

Kuten saatatte huomata, tarina sisältää melko töksähtäviä, lyhenneltyjä lauseita. Tämä johtuu siitä, että tarina on pyritty pitämään jokseenkin helppolukuisen mittaisena.

"Fiona liikehti levottomasti vierelläni ja laskin käteni rauhoittavasti sen kaulalle, vaikken itsekään ollut erityisen rauhallinen. ”ihan rauhassa tyttöseni”, kuiskasin sille ja ääneni särähti pahasti. Hitsi, että pitikin olla tämmöinen kisajännitys aina päällä. Laskin jalustimet alas ja Fiona pärskähti miltei kysyvästi. Rapsutin sen otsan pyörteistä ja hymyilin sille, arvelin olevani kalman kalpea. Asetin jalkani jalustimeen ja heilautin itseni pienen ponini selkään, olin todella iloinen, etten ollut kasvanut liian isoksi Fionalle. 30 kilometrin ihanne oli pisin matkamme tähän mennessä.

Aloitimme matkan reippaassa ravissa, Fiona tuntui pysyvän hyvin käsissä ja itse keskityin pysymään oikealla reitillä. Kiipesimme kaikessa rauhassa ylös hivenen louhikkoista rinnettä ja katselin ympärilleni mäen laelta. Maisema oli kieltämättä kesäisen kaunis. Tulimme käynnissä vastakkaista rinnettä alas ja käännyimme polun risteyksestä vasempaan. Polulla edessämme näkyi kaatunut puunrunko. Arvioin nopeasti sen korkeuden ja päättelin, että niin pieni kun Fiona olikin, se kyllä selviäisi ylitse. Kannustin Fionan laukkaan ja suuntasin sen esteelle. Tamma ponnisti voimakkaasti takajaloillaan ja laskeutui pehmeästi toiselle puolelle. Taputin sen kaulaa ja hidastin menon käyntiin. Polku haarautui taas ja muuttui suon laidassa hieman mutaiseksi. Käännyimme tällä kertaa oikeaan ja katselin hivenen huolissani Fionan jalkoihin, mutta hyvin se näytti selviytyvän. Tamma pärskähti ja kohotti päätään, siinä samassa pensaikosta syöksähti jänis suoraan polulle, aivan Fionan jalkojen editse. En ehtinyt edes reagoida kun pieni shetlanninponini oli ottanut jalat alleen ja paineli tuhatta ja sataa pitkin mutaista polkua. Kura räiskähteli sen jaloista ja pian näytimme varmaankin aivan suohirviöiltä. Keräsin ohjat käsiini ja yritin äänellä, painolla ja ohjilla saada tamman taas hallintaan. ”Rauhassa tyttöpieni, sehän oli vain jänis”, pian Fiona käänsikin korvansa minun suuntaani ja hidasti vauhtinsa ravinkautta käyntiin. Syvästi huojentuneena pysäytin tamman ja liu’uin alas satulasta.

Hiukan huolestuneena tarkastin tamman jalat, mudan seassa kun saattoi olla vaikka mitä terävää. Kaiken kaikkiaan ratsuni näytti kuitenkin olevan aivan kunnossa, lukuun ottamatta sitä, että spurtti oli saanut sen hengästymään. Katselin ympärilleni, olimme ilmeisesti vielä reitillä, ja lähdin sitten taluttamaan Fionaa. Kun olin varma siitä, että tammalla oli kaikki kunnossa, nousin takaisin satulaan. Pian edessä oli taas uusi rinne, jota lähdimme tarpomaan ylös yhteistuumin, sillä laskeuduin satulasta taluttaakseni ponia. Fiona keskittyi kävelemiseen, varmajalkaisena se selvisi rinteestä paljon paremmin kuin minä, joka onnistuin rikkomaan ratsastushousujeni polven kaatumalla sorarinteeseen. Selvisimme kuitenkin rinteen harjalle ja tähyilin edessäpäin näkyvää reittiä. Jonkin matkan päässä kimmelsi jokin sortin puro ja toivoin hartaasti ettei se olisi kovin syvä. Laskeuduimme puoliksi liukuen alas rinnettä ja nousin jälleen satulaan. Nyt edessä oli melko tasainen heinikko, jota jatkui aina metsän reunaan saakka. Fiona ravasi kuuliaisesti heinikon poikki ja ylitti pienen ojan pitkällä loikalla, joka oli vähällä keikauttaa minut satulasta. Tietenkin Fiona sai päähänsä tehdä ponimaisia kepposiaan oitis hypyn jälkeen ja iski kaikki neljä kaviotaan maahan heti ilmalennon jälkeen. Paiskauduin ikävästi ponin kaulalle ja se otti oitis ohjien löystymisestä vaarin ja pukitti korkealle, minkä seurauksena mätkähdin rähmälleni kosteaan heinikon ja sammaleen peittämään maahan. Ähkäisten kompuroin pystyyn ja tunnustelin oloani, kaikki paikat tuntuivat olevan ehjiä, lukuun ottamatta polvea joka oli saanut ikävän naarmun rinteessä.

Fiona katsahti minua ilkikurisesti, sillä oli tukko ruohoa suussaan ja se näytti viattomuuden perikuvalta. Huokaisten tartuin ohjiin ja kiipustin takaisin satulaan. ”Eikä sitten enempää temppuja”, varoitin ratsuani, joka vain nakkasi niskojaan niin, että sen paksu otsaharja heilahti silmille.

Jatkoimme matkaa käynnissä ja nautin luonnosta niin hyvin kuin kykenin. Polulle oli vuosien saatossa kertynyt paksu neulasmatto, joka vaimensi Fionan kavioiden kopseen. Samassa silmääni sattui kyltti, joka ilmoitti, että matkaa maaliin oli jäljellä 20 kilometriä. Jes, ensimmäiset kymmenen kilometriä selvitetty melkein kunnialla. Samassa Fiona pysähtyi kuin seinään. Se seisoi puron rannalla ja katseli epäluuloisena kimmeltävää vettä. Vilkaisin ympärilleni, silta oli muutaman sadan metrin päässä ylävirtaan, päätin yrittää ensin joen poikki. ”No niin tyttöseni, ei se niin kovin vaikeaa ole”, sanoin ja kannustin Fionaa veteen. Tamma otti pari epäröivää askelta ja pukitti äkkiarvaamatta koko takapäänsä voimalla. Lensin komeassa kaaressa sen pään yli ja läiskähdin keskelle puroa.

Vesi ei ollut mitenkään erityisen lämmintä ja aloin todella suuttua ponin temppuihin. Kiukusta puhisten kömmin ylös purosta ja marssin pahantekijän luokse. Tartuin määrätietoisesti tamman suitsiin ja talutin sen veteen, mehän menisimme tästä yli vaikka joutuisin kantamaan ponin mokoman. Fiona pärskähti ja yritti peruuttaa, mutta loppujen lopuksi me kuitenkin kahlasimme puron yli. Olin läpimärkä ja surkea kun pääsimme toiselle puolelle, mutta nousin uudelleen satulaan ja jatkoimme matkamme puron viertä oikeaan. Rannassa kasvoi kurjenmiekkoja, joiden keltaiset kukat kurkottivat kohti aurinkoa. Ne olivat oikein somia ja jos olisimme olleet tavallisella maastolenkillä, olisin pysähtynyt vähäksi aikaa rannalle, ihan vain katselemaan luontoa. Nyt kannustin kuitenkin Fionan raviin, vaikka takapuoleni olikin hellänä kahdesta putoamisestani.

Kiipesimme jälleen yhden rinteen ylös ja jatkoimme suon laitaa, kokonainen sääskien sukukunta hyökkäsi oitis kimppuumme ja Fiona viuhtoi hermostuneesti hännällään. Edessä oli taas kaatunut puunrunko, mutta tällä kertaa kiersimme sen suosiolla, puusta pisti vielä esiin monta oksaa, eikä näin matala poni olisi kovin helpolla sitä ylittänyt kompuroimatta, eikä minulla ollut mitään halua lentää kaaressa puurungon yli Fionan kieltäytyessä. Suo oli kerrassaan masentava ja yritimme karistaa sääskiarmeijaa pienellä laukkapyrähdyksellä. Onneksi pääsimme pian kaartamaan pois suon laidasta tasaiselle metsäpolulle. Fiona kulki vaihteeksi ihan kiltisti ja saatoin hiukan rentoutua satulassa. Käännyimme yhdestä risteyksestä vasempaan ja toisesta oikeaan. Jonkin ajan kuluttua edessä oli kyltti, joka ilmoitti, että maaliin oli matkaa 10 kilometriä. Jo kaksi kolmasosaa matkaa takana. Kannustin Fionan ravaamaan kun käännyimme seuraamaan pellonreunaa. Ylitimme kommelluksitta yhden ojan ja jatkoimme matkaa kapean puron yli, siihen jopa Fiona uskalsi astua.

Lopulta maalilinja häämötti edessä ja kannustin Fionan raviin. Olin melkein varma, että meidät hylättäisiin. ”No, ainakin olemme yhtä kokemusta rikkaampia ja selvisimme maaliin asti”, ajattelin kun liu’uin maalilinjan jälkeen satulasta ja lähdin taluttamaan Fionaa eläinlääkärin tarkastukseen. Se oli varmaan paremmassa kunnossa kuin minä, joka olin ryvettynyt ja märkä. Taputin kuitenkin ponin kaulaa kiitokseksi, olimme sentään selvittäneet tiemme maaliin. Eläinlääkäriä odotellessa halasin Fionan kaulaa ja löysäsin satulavyön. Poni hamusi olkapäätäni ja hörähti lempeästi. Uusiyritys seuraavalla kerralla!"

Eilowy, katri.luostarinen@nic.fi